Joku kaunis päivä unohdan vielä pääni jonnekin...

Tänään ei ole ollut hyvä päivä. Eilen keskiviikkona pääsin puhumaan suomea ja viettämään aikaa aiemmin mainitun suomalaislääkärin kanssa ja koko päivä oli todella mukava ja antoisa. Illalla yllätyin vielä iloisesti, kun opintolaina oli viimein kilahtanut tilille ja näin ollen vuokranmaksu on turvattu ainakin hetkisen. Menin nukkumaan oikein onnellisena, eikä edes naapurin kukon aamukolmen herätys pilannut uniani. Mutta sitten koitti tämä päivä.

Aamulla päätin pestä pyykkiä ja sitten suunnata lähimpään kauppakeskukseen postittamaan pari postikorttia ja ostamaan niitä asioita, joita olen tarvinnut jo pitkään mutten ole raaskinut aiemmin ostaa (esim. yliviivaustussi, uudet ballerinat ja kynttilöitä). Kävin vielä ruokakaupassakin ja ostin kilon pakastemarjoja, koska eilisellä kauppareissulla kävimme sellaisessa kaupassa, josta sai vehnäleseitä ja näin ollen pystyn viimein tekemään jokapäiväistä herkkuani eli vehnälese-kaakaojauhe-munanvalkuainen-marja-sekoitusta. (Tuosta samaisesta "erikois"kaupasta saa muuten myös näkkileipää ja ainakin Marianne-karkkeja ja Turkinpippureita, joten koti-ikävä ei toivottavasti iske kovin pahasti.) Astuessani kaupan ovesta kassit täynnä tavaraa aurinkoiseen päivään (lämpötila n. 23 astetta) tajusin jättäneeni avaimet kotiin. Arvelin kuitenkin, että kämppikseni olisivat kotona, joten en vielä kovasti jaksanut panikoida. Päästessäni kotiin huomasin kuitenkin, ettei auto ole pihassa, ja kierrettyäni kaikki talon ovet totesin jääneeni lukkojen taakse. Tässä vaiheessa kaivoin esiin kännykän soittaakseni Warrenille ja tiedustellakseni heidän olinpaikkaansa. Kännykkäni ei kuitenkaan päättänyt saada yhteyttä. Tajusin, ettei koko kapistus ole inahtanutkaan viimeiseen kolmeen päivään, eikä sillä siis tehnyt tässä tilanteessa mitään. Paniikissa juoksin tien toiselle puolelle, jossa naapurin vanha herra siivosi kukkapenkkejä, ja pyysin saada soittaa kämppikselleni. Lupa myönnettiin ja parin yrityksen jälkeen sain kämppikseni langan päähän. He olivat ostoksilla Charlestownissa, joka on kauppakeskus n. 30min ajomatkan päässä. Kuulostin ilmeisesti tarpeeksi hätääntyneeltä, joten kämppikset lähtivät heti ajamaan takaisin avatakseen minulle oven.

Ehdin istuskella puolisen tuntia oven edessä syöden puoliksi sulaneita pakastemarjoja riisikakun päällä ja hakaten kuvainnollisesti päätäni seinään, kunnes ihanat kämppikset päästivät minut pinteestäni. Sitten olikin kiire saada ruuat jääkaappiin, tavarat kasaan ja jotain kunnon ruokaa suuhun, ennen kuin piti lähteä juoksemaan luennolle, joka tänään totta kai oli siellä toisessa päässä kampusta. Olin jo etukäteen suunnitellut meneväni suoraan luennolta spinning-tunnille, minkä teinkin, tosin onnistuin eksymään matkalla luentorakennuksesta salille. Tunti oli oikein mukava ja tehokas ja sen jälkeen soitin taas Security Shuttle -kyydin itselleni ettei tarvitse kävellä kotiin pimeällä. Odottelin kyytiä rauhassa puolisen tuntia syöden samalla tonnikalaleipiäni ja kuunnellen radiota, ja nähdessäni pikkubussin ikkunan toisella puolella juoksin pihalle. Hyppäsin kyytiin ja ajelimme hetken ympäri kampusta hakien muita opiskelijoita kyytiin. Noin 10min jälkeen tajusin, etten tiedä missä puhelimeni on. Yritin soittaa siihen Suomen numerostani, mutta mistään ei kuulunut pirinää. Paniikin hiipiessä taas päälleni tajusin, että olin ilmeisesti jättänyt kännykän kuntosalin kahvion pöydälle noustessani pöydästä. Onneksi ihana kuljettaja lupautui ajamaan takaisin salille ja sieltähän se puhelin löytyi, sen pöydän päältä jossa olin istunut ja kännykkääni räplännyt. Kotiovella lupasin kuskille, että menen nukkumaan ennen kuin unohdan vielä jotain jonnekin tämän päivän aikana, saaden vastauksesi naurua. 

En edelleenkään ymmärrä mikä puhelintani on vaivannut, koska siitä on ensinnäkin akku koko ajan loppu, ja toiseksi sillä ei ole pariin päivään voinut soittaa mihinkään. Yhteydet palasivat kun käytin virrat pois päältä, ja sen jälkeen sainkin kolmen päivän ajalta kaikki tekstiviestit ja vastaajaviestit kerralla. Olin kuvitellut, että ongelma on operaattorissa enkä sen vuoksi saa yhteyttä mihinkään, mutta ilmeisesti vika olikin puhelimessa. Ihanaa kun juuri ennen tänne lähtöä hankittu puhelin ei meinaa toimia, mutta pitää nyt toivoa, että kyse on vaan väliaikaisesta ongelmasta eikä ole pysyvää.

Huomenna on yliopistolla Autonomy Day, mikä vastaa käytännössä suomalaista vapunaattoa opiskelijoille. Kampuksella sijaitseva Bar on the Hill avautuu huomenaamuna klo 06.00, ja jo tänä iltana on suuri osa opiskelijoista aloittanut juhlinnan ja aikoo jatkaa huomisiltaan asti. Minä aion käydä kampuksella huomenna katsomassa vähän meininkiä ja fiilistelemässä muiden kanssa, ja illalla olen menossa tämän suomalaisen kotiin heidän läksiäisiinsä. Sekä suomalaislääkäri, että hänen miehensä palaavat lauantaina Abu Dhabiin, eivätkä tule takaisin ennen ensi vuotta, joten he ovat kutsuneet paljon ystäviään illanistujaisiin. Tarjolla on myös suomalaista ruokaa, ainakin rosollia, lihapullia ja joulutorttuja oli kuulemma tarkoitus tehdä. :) Hassua ajatella syövänsä jouluruokaa elokuussa, mutta eihän se ole jouluruokaa kuin meille, muille se on vain suomalaista ruokaa. Lupasin mennä auttamaan valmisteluissa kunhan yliopistolta selviän, luulisi että multakin parin joulutortun teko onnistuu. Ja mikä parasta, illalla oli ilmeisesti tarkoitus lämmittää myös sauna (perheellä on siis talossaan sekä sauna, että Tulikivitakka/-leivinuuni), joten ei ehkä tarvikaan odottaa jouluun asti että pääsen taas saunan lauteille. :)

Huominen on pakko olla parempi kuin tämä päivä, ja lauantaina pääsenkin jo valmistelemaan yhteisiä syntymäpäiväjuhliamme. Juhlat siirrettiin lauantai-illalta sunnuntaipäivään, koska Lily joutuu olemaan lauantai-illan töissä. Olen nyt päättänyt tehdä omenapiirakan ja löytänyt jopa hyvän reseptin sitä varten, joten toivotaan etten polta sitä tai tuhoa muuten koko juhlia. Tämän päivän perusteella multa varmaan onnistuisi sekin.